Kaupungit

Ihan oikeita merirosvoja sukulaisina?

Kreetan Maku-kuva

Alidakin hävitetty palatsi Emprosnerossa

Tämä tarina on julkaisu tällä sivustolla jo 2011, mutta se oli pudonnut pois sivuston uudistamisen yhteydessä.

Merirosvoja etsimässä, osa 1.

Kuulin viime viikolla sukulaisiltani, että sukunimi Gialitaki, jota minäkin kannan, olisikin Sfakiasta. Siis entisten lainsuojattomien maasta. Ja minä kun olen aina pitänyt sitä rauhallisen rannikkokylän asukkaan sukunimenä, sehän suomennettuna tarkoittaa Rantasta tai Rantalaa.

Suvun vanhimmat tiesivät lisäksi kertoa, että esi-isät olivat lähteneet Sfakiasta pakomatkalle sen jälkeen kun Vrissesin kylän yläpuolella näkyvässä toisessa kylässä oli tapettu joku turkkilainen pasha. Gialitakien väitetään olleen osallisina pashan tapossa.  Sellaista seurasi aina verikosto, joten pakoon oli syytä lähteä.

Tämä oli niin herkullinen juoni, että sitä piti seurata. Lähdin matkaan tyttäreni kanssa. Ensiksi oli selvitettävä mitkä kylät näkyvät Vrissesin yläpuolella. Se oli nopeasti tehty ja oikeastaan sen tiesinkin: ainoa näkyvä on Embrósnero. Siis sinne. Embrósnerossa on  tukkilaisen janitsaarin Alidakin linnanrauniot. Sfakilaiset tappoivat Alidakin aamutuimaan vuonna 1774 siksi, että Alidaki oli oman käden oikeudella alistanut valtaansa puolet Sfakiasta ja vienyt heiltä elinmahdollisuudet varastamalla mm. karjan ja laidunalueet ja juottopaikat.

Sukukronikka mainitsee myös nimen Askifu, joko tasangon tai kylän. Ajoimme sinne. Museossa ei tunnettu sukunimeä Gialitaki, mutta neuvottiin kylään samaa juurta olevan Gialedakis-nimisen (= Rantalainen)  suutarin puheille. Suutarit kun tuntevat kaikki. Suutari oli varsin vähäsanainen mies eikä halunnut meitä sukuunsa vaan murahti, että kaikki sitä nyt sfakialaisiksi pyrkivät! Mutta minua ja tytärtä ihmetytti yksi seikka: tuolilla kumarassa sfakialaisia saappaita valmistava pappa oli kuin ilmetty appiukkoni. Tyttären mielestä siinä oli edesmenneen papan veli, päänmuoto ja kasvot lähes yksi yhteen.

Kreetab Maku-kuva

Suutari Gialedakis, joka ei adoptoinut meitä sukuunsa

Kreetan Maku-kuva

Merrosvon jälkeläisen sielunmaisemaa

No, olimme edelleen orpoja ja jatkoimme matkaa. Nyt teki mieli uimaan. Laskeuduimme korkealta Askifún ylätasangolta alas Sfakian puoleisille rannoille Frankokastellon kulmille. Myöhäisellä lounaalla rantatavernassa isäntäperhe alkoi ihmetellä mistä oikein olimme, kun puhuimme kreikkaa, mutta olimme blondeja.  -Sfakiastahan me; yritimme totisina väittää. Tytär tarkensi, että hänessä saattaa virrata sfakialaista verta,  että Sfakia on hänen sielunmaisemaansa ja että olemme kyselemässä jos tälllä rannalla joku  Gialitaki suostuisi adoptoimaan meidät.  – Ne ovat asuneet tuolla Aj Joanniksessa, saatiin nopea vastaus! – Eikä! Se vihonviimeinen peräkylän peräkylä, se missä kirkossakin on varkaiden suojeluspyhimys?? – Sieltä voisi löytyä vielä joku vanhus, joka muistaa sen sukunimen. Kysykää heiltä, ei enää sataan vuoteen ole sitä sukunimeä siellä ollut.

No, jos Aj Joanniksessa, korkealla rannan yläpuolella, on asunut Gialitakeja, niin silloin nimi pitää ottaa todesta. Täkäläisen tulkinnan mukaan Rantanen ei suinkaan asunut rannalla, siellä oli turvatonta, mutta Rantanen kävi rannalla töissä. Tai lähti merelle työmatkoille hankkimaan elantoa. Kalasti kun sen aika oli. Kävi kauppaa  kun oli kaupattavaa. Ryösti ohikulkevia ja häiritsi rannikkoliikennettä parhaansa mukaan. Kolmannes sfakialaisista kulki vuorilla paimenina, kolmannes kävi kauppaa ja kolmannes ryösti laivoja. Usein samat ihmiset tekivät kaikkea tätä vuorotellen.  Ai tällainen suku? Tässä on vähän nielemistä. Ihmekös jos nuorimman tyttären suosikkina ovat olleet Caribbean Pirates!  Ja ajatella, Suomessa siis asuu ihan oikeita merirosvojen jälkeläisiä!

 

Osa 2 löytyy täältä!

Merirosvoja etsimässä, Rethymnonista Aradenaan

Kreetalaiset merirosvot  (oikealla) taistelevat roomalaisia (tässä=bysanttilaisia) vastaan. Kyseessä on keisari Mikhael II:n 820-luvulla mönkään mennyt yritys vapauttaa Kreeta; amiraali Foteinos pääsi nippa nappa pakoon kevyellä kaleerilla takaisin Konstantinopoliin kertomaan tappiosta, mutta kuvan keskellä verissään makaava mies on hänen huono-onnisempi kollegansa Damianos, joka kaatui taistelussa arabeja vastaan. Tarkennukset ja kuvaus: Nikolai Kalvialainen.

Kreetalaisessa suvussani kiertää legenda, jonka mukaan Galitakit (Rantaset) saapuivat Sfakian suunnalta kauan sitten. Kylä, jossa joku suuri pakoon lähtemisen aiheuttanut tragedia oli tapahtunut, näkyisi Vrissesin yläpuolella Valkoisten Vuorten rinteillä.  Myöhemmin suku hajosi niin, että Rethimnonissa on joitain Gialitakeja, samoin Iraklionissa, Gouvesissa ja Lasithissa. Kesällä 2012 lähdin tyttäreni ja kaveriensa kanssa selvittämään olisiko tarinassa mitää totta.

Kreetan merirosvomenneisyys

Pakkauduimme autoon, tytär, tyttärenpoika sekä suomalaisia kavereita. Rethimnonista kohden Sfakiaa ajaessamme palautimme mieliimme saaren merirosvomenneisyyttä. Kreetalaiset eivät pidä asiaa kovin kunniallisena ja mieluummin vaikenevat, mutta historioitsijat ja tutkijat tietävät hyvin, että merirosvous liittyy tähän saareen yhtä olennaisesti kuin muihinkin rannikoihin ja merialueisiin sekä Välimerellä että muualla. Jos meriteillä ryöstettiin ja häiriköitiin, ei kaupankäynti kukoistanut, eivät tavarat eivätkä ihmiset liikkuneet, ei myöskään raha eivätkä uudet ajatukset.

Kreetan lähes tuhat vuotta kestäneen bysanttilaiskauden (395-1204) katkaisivat runsaaksi vuosisadaksi (824-961) saraseenit, islaminuskoiset Andalusiasta karkotetut merirosvot, jotka ottivat saaren haltuunsa Abu Hafs Omarin johdolla ja perustivat Kreetan emiraatin. Tämä piraattijoukko hävitti Gortysin ja muutkin saaren bysanttilaiset kaupungit ja onnistui myymään yli puolet saaren silloisesta väestöstä (noin 100 000 as) orjiksi uskonveljilleen. Pienen jokipahasen suulle pohjoisrannikolle he rakensivat piraattilinnoituksen Al-qhandakin, josta myöhemmin kasvoi Iraklion. Tähän arabialaisaikaan saarella liittyy myös sokeriruo’on tulo ja alkeellinen sokerinvalmistus. Sokerin arabiankielinen nimi qand on ilmeisimmin antanut vanhan Candia-nimen Iraklionille ja myöhemmin koko saarelle. 1200-luvun ristiretkeläisen (Matthew Paris) vanhalla englannilla kirjoittamassa runoeepoksessa saari esiintyy Candylandina. Dansukker valmistaa vieläkin Kandisukkeria, ruskeita suuria kiteitä. Sitä löytyy 250 g pahvipakkauksissa ja aion kantaa sitä tuliaisina kreetalaisille tutuilleni ja kysyä tuntevatko he lainkaan saarensa sokerinvalmistuksen historiaa. Sokeri ja merirosvot siis liittyvät yhteen. Sokeriruokoa kasvaa täällä edelleenkin kaikkialla, se on se ihan tavallinen ´kalámi´, jota löytyy sieltä missä on makeaa vettä, kuten joenuomista. Kreetan keskiaikaisesta sokerintuotannosta lisää täällä!

1-clip_image0401.jpg (700×311) - Google Chrome 24.7.2013 215530

Bysantti saapuu vapauttamaan Kreetaa merirosvoista

Kreetan ortodoksien häpeällinen asema islaminuskoisten orjakauppiaiden alamaisina ärsytti Bysanttia. Keisari lähetti Nikiforus Fokasin vuonna 961 saarelle suuren laivaston ja sotajoukon kera. Tarinan mukaan laivasto otti ensimäisen maakosketuksen pienellä Rethimnonista länteen olevalla Petrésin ranta-alueella. Siinä mereen virtaa joki, josta saatiin laivaväelle juomavettä. Sotaväkeä oli sadoissa laivoissa jopa kymmeniä tuhansia! Lippulaiva kantoi nimeä To Proto Helidoni, ensimmäinen pääskynen, joka edelleenkin on lahdenpohjukan ja siinä toimivan hyvän kalatavernan nimi. Bysanttilaiset ottivat tuekseen sfakialaiset, jotka eivät olleet alistuneet arabivaltaan. He olivat jopa pistäneet pystyyn oman hallintonsa, jossa vanhojen neuvosto gerousia harjoitti ylintä päätösvaltaa. Bysanttilais-sfakilaisten yhteiset karkoitustoimet onnistuivat ja niin Kreetan emiraatti lakkasi olemasta ja saari palasi taas ortodoksisen emäkirkon helmoihin. Sfakialaiset saivat erityiskiitoksena vapautuksen veroista. Takapenkillämme istunut nelivuotias ymmärsi osan tarinasta ja kurkki, josko vielä näkyisi merirosvolaivoja rannalla.

1-Merirosvoja etsimässä, osa 2 - Microsoft Word 11.7.2014 160822

Merirosvot saavat ansionsa mukaan ja joutuvat kattilaam

 

Myöhemminkin venetsialaiskaudella meri oli rauhaton, rannikolla ei ollut hyvä asua muualla kuin linnotetuissa kaupungeissa, jollaisia olivat Candian lisäksi Rethimnon ja Handaka, eli nykyinen Hania. Genovalaiset ja muutkin häiritsivät lihavia venetsialaisia kauppalaivoja ja ottivat saalikseen sen minkä saivat. Kun venetsialaisten oli aika jättää saari 1669, he jättivät kyllä pääsaaren, mutta eivät lähteneetkään pieniltä satamansuita vahtivilta linnoitussaarilta vaan hyökkäilivät sieltä saapuvien turkkilaislaivojen kimppuun. Nyt oli siis venetsialaisten vuoro olla merirosvoja ja paikoin tilanne jatkui aivan 1700-luvun alkuun asti, kuten esim. Spinalongassa. Kun tuli turkkilaisten aika poistua 1898, eivät suinkaan kaikki lähteneet, vaan osa linnoittautui taas pienille saarille satamansuille ja ryösteli sieltä käsin saapuvia ja lähteviä. Tästä vaivasta päästiin eroon kun levitettiin huhua, että spitaalitautisia täynnä oleva laiva oli oli juuri ankkuroitunut Spinalongaan. Turkkilaisille merirosvoille tuli niin kiire, että osa hukkui paniikissa.

 

Sfakialaiset merirosvot

Entäs sitten sfakialaiset merirosvot? Kreetalainen versio luomistarinasta kertoo, miten Jumalan luo ehtivät ensin malevisilaiset, amarilaiset, sitialaiset, hanialaiset jne. Malevisin laakson asukkaat ja sitialaiset saivat viinirangot, Amarin laakson väki kirsikat ja mantelit ja muut sen kaltaiset hedelmäpuut, Messaran tasanko viljan, hanialaiset appelsiinit ja oliivipuut jne. Viimeisinä paikalle ehtineet sfakialaiset komentelivat ja kovistelivat Jumalaansa ja kyseenalaistivat luomislahjojen jakamisen tasapuolisuuden. Jumala katseli näitä hampaisiin saakka aseistautuneita kukkopoikia huvittuneena ja sanoi: -No, jos te olette sitä mieltä, että olette saaneet vain kiveä kasvavan mäen, niin seisahtukaapa hetkeksi. Sfakialaiset tekivät niin. Jumala kysyi: – No, mitä te näette? – Me näemme kirsikkapuut tuolla ja viljapellot tuolla ja hedelmäpuut tuolla ja oliivipuut tuolla ja laivat merellä. Mutta meillä on vaan kiviä. – Nyt kun te olette täällä saaren katolla, niin eikös kaikki minkä te näette, ole teidän? Menkää ja ottakaa…! Siitä lähtien sfakialaiset ovat totelleet saamaansa käskyä. Kolmannes sfakialaisista on kulkenut vuorilla karjan perässä, kolmannes kyntänyt meriä kaupaten ja loput kaapaten. Naiset ja muut paikallaan pysyneet ovat viljelleet kiviä. Sfakialaisen luonnolle ei edes kelvannut kuolla sänkyyn, se oli naisten ja muiden heikkojen häpeä; kunnon mies kuoli saappaat jalassa joko merellä tai polulla tai taistelussa. Morsiamenryöstöt ja verikostot ovat olleet arkipäivää. Tapella sfakialaiset ovat aina osanneet. Niin paljon, että turkkilaistenkin oli ryhdyttävä erikoistoimiin sen jälkeen kun olivat saaren 1669 valloittaneet. Sfakialaiset eivät taipuneet turkkilaiskomentoon vaan häiritsivät näitä muidenkin edestä. Niinpä Rethymnonin ja Hanian väliin oli perustettava Sfakian lääni, joka oli olemassa vuoteen 1913 saakka. Sen pääkaupunki oli Vamos ja sieltä käsin turkkilaiset tuhansien sotilaiden armeijat kulkivat milloin pohjoisesta etelään, milloin etelästä tai idästä pohjoiseen sortaen ja alistaen sfakialaisia. Pienet sfakialaiset iskujoukot tekivät huomattaaa tuhoa väijyen solissa ja rotkoissa. Jos joku alue Kreetalla on verinen, niin juuri Vrissesistä ylös Askifuun johtavat solat. Tuhansien turkkilaisten nimettömät ruumiit ovat hautaamattomina niissä maatuneet.

Nousu vuorille ja lasku merelle

Me jatkoimme matkaa Vrisssesiin ja nousimme sieltä rivakasti Karesin tasangolle. Embrosnero ja Daskalojannis mainittiin, mutta emme jääneet kiinni tarinoihin vaan pinkaisimme Askifúhun. Pysähdyin suutari Gialedakisin verstaan eteen. Verstas oli tyhjä ja paikalla saapunut leski kertoi miehensä kuolleen noin kolme kuukautta sitten. Poika jatkaa edelleen sfakialaisten saappaiden valmistusta. Verstaan ulkopuolella tunsimme leivän tuoksun, joka veti meidät nenästä leipomoon. Uunista purettiin juuri sfakialaisten korppujen aihioita, pieniä pitkiä leipiä, jotka revitään paloiksi ja kuivatetaan korpuiksi. Niissä on hiukan makeutta ja selvä neilikan tuoksu. Me emme jääneet odottamaan korppuja, ostimme pari tuoksuvaa pitkoa matkaevääksi. Kaikki sfakialainen oli nyt kovaa valuuttaa.

Kuuman vuorten ylityksen jälkeen meri kutsui. Kun pohjoisrannikolla puhaltaa meltemi eikä aina ole asiaa uimaan, on etelärannikolla useimmiten tyyntä melkein iltaan asti. Ajoimme Stavros-tavernan rantaan ja antauduimme meren hyväilyille ja kuumalle hiekalle, joka oli täynnä kotiloita. Tänne tavernaan retkemme viimeksi päättyi. Täältä sitä pitää jatkaa. Täytettyjen tomaattien ja mussakan ja kalmarien, salaatin ja tsatsikin ja retsinan jälkeen olimme valmiita Sfakian valloitukseen.

1-IMG_6452

Peräkylään

Jo kaukaa näimme ne monet mutkat, joille Anopoliin johtava tie on taivutettu. Asfaltti hohti hopeisena nauhana sinisten vuorten kyljessä. Minun mielessäni Anopolis on ollut Kreetan Taka-Hikiä, sivistyksen takimmainen aita ja Agios Joannis sen peräkylän peräkylä, melkein kirosana, naurunaihe, josta ei voi tulla mitään hyvää. Tänne ei yllä hallintovalta, verottaja eikä poliisi. Täällä on omat lakinsa ja tapansa. Täällä ei kumarreta ketään. Täällä ollaan erilaisia, suoraan muinaisten doorilaisten jälkeläisiä, täällä sukulinjassa putkahtelee pitkiä ja vaaleita ja sinisilmäisiä kreetalaisia. Täältäkö siis ovat kotoisin kreetalaisen sukuni luupäät, vaaleat hiukset ja vihreät silmät? Sitäkö verta virtaa tuossa tyttärenpojassa, piraattikopiossa, jonka kovakalloisuutta ei tunnusta omakseen sen paremmin minun kuin anoppikaverinikaan suomalainen suku? Poika on selvästi enemmän omassa elementissään täällä Kreetalla kuin Suomessa, jossa hän räikeästi erottuu omanikäisistään härkäpäisyydessään ja sosiaalisuudessaan. Olen jo jonkin aikaa kutsunut häntä sfakialaiseksi muistaen tarinoita, joita hänen isosisänsä on omista lapsuusajoistaan minulle vuotanut.

1-IMG_6476

Aradenaan

Anopoliin raitilla olivat edelleen olemassa samat tutut tavernat kuin kymmeen vuotta sitten hiukan komistuneina ja kasvaneina, mutta vanhoilla paikoillaan. Emme pysähtyneet, sillä Aradenan silta ja rotko väikkyivät mielissämme. Nuori merirosvo nukkui takapenkillä, nuutuneet seuralaisensa vaihtoivat lenkkarit jalkaan ja askelsivat polulle, joka johti huimaavan rotkon reunalle. Toinen puoli rotkoa oli jo iltapäivän varjossa. Nuoret naiset selvittivät rotkon perinteiseen tapaan kävellen. Katso lyhyt video täältä!

Sinessä auringon hehkun alla erottui silta, yhtä epätodellisena taivaasta laskeutuneena kuin ennenkin. Sen tuotti paikalle noin 25 vuotta sitten Vardinojannis, kreetalainen laivanvarustajaksi ylennyt entinen Agios Joanniksesta kotoisin oleva merenkulkijan pojanpoika, joka piti isoisänsä luona käymistä hankalana siksi, että tie päättyi 140 metriä syvän rotkon reunalle. Siitä piti laskeutua kävellen alas pohjalle ja toista puolta ylös ja sitten jatkaa kävellen kylään. Ateenassa asuvalla laivanvarustajalla ei enää ollut siihen aikaa, helikopterikyyditkin olivat hankalia kun laskeutumispaikkaa ei ollut ja sitä paitsi kyläläisetkin toivoivat parempia kulkuyhteyksiä. Silta muistuttaa kyljellään olevaa Eiffelin tornia. Sen palaset tuotiin kuulemma paikalle helikopterikyydillä alhaalla merellä odottavista laivoista. Niin pääsi pojanpoika tapaamaan isoisäänsä ja mekin, sfakialaisen sukuperän etsijät, vaivatta viimeiselle etapille.

Ajoin autolla paukkuvien siltaparrujen yli. Siinä metelissä merirosvo heräsi. Sillan kupeessa on parkkipaikka ja siinä kanttiini ja jäätelöallas. Sitä vartioi kanttiiininpitäjän kahdeksanvuotias Vasso, johon merirosvo rakastui päätäpahkaa nelivuotiaan päättäväisyydellä. Merirosvo katsoi tyttöä silmiin ja kysyi äidiltään:-Onko Vassolla takapuoli? -Onhan sillä… Otetaan Vasso mukaan, päätti poika. Vaikka merirosvo veti ja kiskoi tyttöä mukaansa autoomme, lupasi ja aneli, ei neidonryöstö onnistunut eikä jäätelöä herunut. Totisena ja vankkana seisova Vasso ojensi rosvollemme mandariinin, jonka poika hylkäsi. Ei tullut naimakauppoja tällä kertaa, mutta lupasimme saapua uudelleen muutaman vuoden päästä.

1-IMG_6458

Agios Joannis

Agios Joannis ei ole kuin kreetalainen kylä, talot tiiviisti toistensa kyljissä. Tämä kuten Anopolikin, on hajallaan. Pieniä kiviaitojen reunustamia polkuja risteilee asumusten ja puutarhojen välissä, viisitoista henkeä, pääasiassa vanhuksia,  on jäljellä, sanoi kanttiininpitäjä. Emme tapa yhtäkään vaikka siesta alkaa jo olla ohi. Kaikki ovat sisällä taloissaan tai pihojen varjoissa. Parkkipaikalla on edelleenkin pari lammastarhurien autoa, molemmat ilman rekisterikilpiä. Ei niistä ole tarvinnut välittää kun vain pysyy sillan tälla puolella. Pari haukkuvaa koiraa, jokunen ruskea kana. Hautuumaalla on on yksi Vardinakisien hauta mutta yhtään Gialitakista emme löydä eikä yksikään haamu nouse meitä tervehtimään, vaikka merirosvojen jälkeläinen paukuttaa hautausmaan rautaporttia hennoilla käsillään. Näin pieni kivinen kylä!

Aradenan autot

Yllätyksien kahvila

Paluumatkalla päätämme pysähtyä kahville. Kahvilassa voisi tiedustella. Valitsemme yhden, jonka olen muistavinani vanhoilta retkiltäni tänne peräkyliin. Sisällä hääri nainen paidassaan Caribbean Pirates-logo. Toisessa pöydässä istuu pappi ja pari miestä. -Voisittekohan auttaa? Yritämme selvittää onko näillä main joskus, ehkä parisataa vuotta sitten, asunut sellaisia, joiden sukunimi olisi voinut olla Gialitakis? Suvussa kiertää tarina…, aloitin. Kukaan ei muistanut mitään. Pappi nouti kahvilan hyllystä paksun Sfakian historian. Se on oikeastaan henkilöluettelo sfakialaisista, joista aiemmissa aikakirjoissa on jonkinlainen merkintä. Ei löytynyt Gialitakeja, ei edes samaa sananjuurta olevia nimiä, ei muita kuin Gialedakisit Askifússa, ne, joilla oli samanlainen kallo kuin tyttäreni kreetalaisella isoisällä, mutta jotka eivät meitä hyväksyneet sukuunsa.  Seurassamme ollut nuori merirosvo sen sijaan löysi uuden kiinnostuksen kohteen. – Äiti, onko tämä Musta Mies? Syökö se minut? Pureeko se? Ja samassa nelivuotias jo tutki sormillaan papin partaa, keikautti itsensä hämmästyneen miehen syliin ja tillitti suoraan silmiin. – Onkos tämä lapsi kastettu, aloittai pappi varuillaan ja piteli poikaa käsivarren mitan päässä polvellaan. – On, on.. ! Samassa pappi ja poika löysivät naurun ja niin pikku merirosvo ratsasti laukkaa uuden ystävän polvella riemunkiljahdusten täyttäessä koko terassin! Kumahtelevat kellot kutsuivat pappia virantoimitukseen, mutta pikkupoika ei niin vain olisi luopunut vastalöydetystä kaverista. – Otetaan pappi mukaan, ehdotti, autoon mahtuu. Pojan äiti sen sijaan teki vastaehdotuksen: jospa jätämme pojan tänne Mustan Miehen vieraaksi viikoksi tai pariksi ja tulemme myöhemmin noutamaan. Kumpaakaan ehdotusta ei kannatettu. Menin sisälle maksamaan kahvejani. –Sisareni tuossa sanoi, että sinä olet käynyt täällä aiemminkin… aloitti mustapaitainen ystävällisen tuntuinen kahvilan omistaja. – Joo, on siitä jo aikaa, jokunen vuosi, jokunen vuosikymmen….tätä terassia ei silloin ollut ja tuo tytärkin taisi olla aika pieni… – Se rakennettiin tänä keväänä sanoi mies ja katsoi minua syvälle silmiin ja hymyili. – Kyllä se olet sinä, muistan minä nyt…! Tarjoan rakit, istukaa nyt alas vielä hetkeksi….En tiedä mitä mies muistaa, sillä minä en muista. Kotiin päästyäni kaivoin vanhan opaskirjani esiin ja sen mukaan pysähdyimme ehkä tässä ja juutuimme juttusille paimensauvaa muotoilevan isokokoisen miehen kanssa, joka kertoi olevansa yksi Vardinojannisin pojanpojista, vanhin seitsemästä samankokoisesta, jotka kaikki olivat vaimoa vailla.  Kysyi silloin jäisinkö. En jäänyt  nytkään.

1-IMG_6491

Kurnanjärvi (Kournas)

Kreetan maku-kuva Kurnajärvestä

Turkoosinvärinen Kurnajärvi on suuri lähde vuorten sylissä

 

Valkoisten vuorten pienessä etutaskussa syvällä on Kurnanjärvi.  Suomalaisittain se ei ole ihan järvi ole, ennemminkin suuri lähde, jonka ympärysmitta on noin 3,5 km.   Turkoosinvärinen vesi hohtaa kuin kristalli kun katselee korkealta järveä, johon korkeat vuoret kuvastuvat.  Sen kaakkoiskulmassa on silmä,  suuri lähde, joka näkyy vain syksyisin kun  vesi  on matalalla.  Talvisin ja keväisin siihen valuu Valkoislta vuorilta sulavesiä juuri silmän ja pari muun lähteen kautta.  Osa lähteistä on niin syvällä, ettei niitä erota.  Järven koilliskulmassa on pieni puro, jota kautta myös vettä valuu jonkin verran mereen.  Pohjassa on myös poistoreikä ja se todentuu sillä, että allas on harvemmin täyttynyt tai tukkeutunut.  Näin kerrotaan kuitenkin aikoja sitten käyneen, jolloin järvessä silloi asustaneita ankeriaita oli löytynyt pelloilta ja oliivitarhoista.  Pohjan kautta arvellaan vettä valuvan Jorjúpolin (Georgioupolis) suuntaan, jossa on useampia lähteitä, joista vesi virtaa mereen.

Kurnan kylä on saanut nimensä järvestä. Sana lienee alunperin turkkilainen pesupaikkaa, ammetta, malja atarkoittava sana.  Järven vanha nimi on ollut Korisía ja sen rannalla on joskus muinaisuudessa sijainnut Korisía Athinán  sekä Ippokorin  pyhättö.   Ippokorin tai Ippokoronan nimestä tutkijat kiistelevät, samoin kuin siitä onko sen niminen paikka tai kaupunki joskus alueella ollut ja jos niin missä.   Nimi lienee tarkoittanut niittyä tai paikkaa, jossa sotilaskäyttöön tarkoitetut hevoset laidunsivat.  Uskotaan, että Ippokorona muuntui venetsilaisten suussa Bicorna-nimeksi  ja myöhemmin Apokoronaksi, joka nykyään tarkoittaa  hallintoaluetta, joka jää Valkoisten vuorten ja  Sudanlahden (Souda)  (Kurnas, Jorjúpolis, Vrisses, Kalives, Vamos jne) väliin.

Kurnanjärvessä voi uida, rannalla on aurinkotuoleja ja  varjoja.  Ankat ja hanhet tekevät seuraa.  Voit myös vuokrata vaikka polkuveneen ja polkea katsomaan josko silmä olisi auki  tai vain nautiskella lähes aina tyynen  ja kirkkaan järven lumosta.  Rannan yläpuolella on jokunen  taverna, joissa saa kahvia, virvokkeita sekä hyvää ruokaa.

 

 

Polirinia

 

Kreetan Maku-kuva Poliriniasta

Laella tuulee

Tuulinen ja sateinen kevätpäivä vei meidät Poliriniaan (Polyrrinía, Polyrrhenia ym.), Kastelli-Kissamoksen nurkalla olevaan hellenistiseltä ajalla kukoistaneeseen asuinpaikkaan. Se on kiehtonut mieltäni ehkä siksi, että sen muinaiset talot on hakattu kiveen, koko asuinpaikka on koverrettu korkean kallion laelle. Eikä kivilaatukaan ole tavallinen, se on selvästi metamorfista ainetta, jossa pienet pyöreäksi hioutuneet rantakivet eivät ole sulaneet kuten se massa joka liimaa nämä rantakivet yhteen. Ne ovat kuin sulamattomia seesaminsiemeniä kovettuneessa taikinassa. Kukkulan laki, akropolis, on täynnä koloja, asuntojen pohjia, seiniä, pylväitä lattiasta kattoon tai katosta lattiaan, kuinka vain. Ja minkähän meren kiviä ne sulamattomat ovat, kuinka kaukaiselta ajalta….? Miljoonia vuosia kuitenkin. Elikö sen meren rannalla ihmisiä? Millaisia? Kiviseen taikinaan on ihmissuku ajalla kovertanut asuinyhteisönsä suojautuakseen pelolta. Täällä asuttiin ensimmäisen kerran 500-luvulta ennen ajanlaskua roomalaiskauden loppuun, noin 60 jälkeen ajanlaskun.

Kreetan Maku-kuva Poliriniasta

Huipulla

Polyrinia oli yksi suurista kreetalaisista arkaaisista kaupunkivaltioista, Kydonia, nykyinen Hania oli suurin. Polyrrinia oli sotajalalla Knossosta vastaan, itäistä naapuriaan Kydoniaa vastaan ja eteläistä Falassarnaa vastaan. Liittolaiset olivat meren takana, Peloponnesoksella ja mantereella. Siinä sai pelätä. Olikohan heillä myös meren takaa tulevia vihollisia? Siksikö tämä kukkula oli valittu, täältä näkyy kauas merelle ohi Rodopen ja Gramvoussan taakse kauas Peloponnesoksen suuntaan, ehkä ihan Kithiralle asti ja etelässä kukkuloille, joiden takana on Falassarna. Museossa olin juuri kuljettanut sormiani heidän kiveen hakattujen sopimustekstiensä koloissa. ( Tiedän minä, ei niihin saa koskea, rasva ihostani siirtyy kiveen. En huomannut että tein niin, kirjoituksen koukerot houkuttivat tavaamaan ja silloin sormet toimivat lukutikkuna. Museonvartijakaan ei huomauttanut mitään vaikka istui nenä kiinni turvakameroiden lähettämässä tv-kuvassa). Sopimuksia oli spartalaisten ja yllättävän monien muiden muinaisheimojen kanssa. He ovat todella tarvinneet rauhaa, sen näkee siitä että sen eteen on nähty vaivaa. Ensin on rohkeasti kutsuttu entiset viholliset kylään, luotettu että saadaan sopimus aikaiseksi, sitten istuttu alas neuvottelemaan varmaan moneksi päiväksi kaukaa saapuneiden kanssa ja sitten vielä sopimusteksti on hakattu kiveen. Kumpikin sopimusosapuoli sai oman kivisen kopionsa mukaan. Se oli tärkeää. Se muistutti siitä mikä oli aikaansaatu ja siitä mikä oli edeltänyt rauhaa. Rauhan aikana saattoi elää vilkuilematta koko ajan merelle ja vuorille.

Etäällä kuuluu edelleen määkinä. Muinaiset Poliriniassa käyneet vierailijat kertoivat, että nimi tulee siitä että täällä on paljon (poly) lampaita (rhinos, lampaan muinaiskreikkalainen nimitys). Lääketieteessä termi tarkoittaa epämuodostunutta nenää, jossa on paljon aukkoja…Kuulen kellojen kalkatuksen ja pienen karitsan kimakan määinnän lauman äänten yli. Polirrinian takana nousee vielä korkeampi kukkula, jonka huippua kiertää varusmuuri. Sen suojiin on paettu. Mekin kiipeämme. Puhkumme rinnettä ylös. Onneksi polku ei nouse suoraan vaan kiertää taitse ja nousee varovasti tunnustellen.

Kreetan Maku-kuva Poliriniasta

Laki on täynnä rakennusten pohjia

Vanhoja varusmuureja, pieni kappeli, sen nurkalla polun varressa syviä onkaloita, sternoja. Maisemat ovat yhtä komeat vuoren jokaisella kyljellä. Sadepilviä horisontissa meren takana. Vastapäisen vuoren takana sataa. Siellä on Milian kylä. Sieltä tulee polku Sirikarin kylään. Sirikari ei ole yksi ainoa kylä, se on ennemminkin löyhä muodostelma pieniä kyläyhteisöjä, joista useimat ovat syntyneet oman pienen kirkkonsa ympärille. Sirikarista alkaa rotko, joka päättyy tänne Poliriniaan, siinä voi kulkea pyhän Konstantinoksen kirkolta aina Pyhän Johanneksen kappelille asti. Voisikonhan kulkea sen joskus, kävellä askel askeleelta ja lähestyä rauhanomaisesti Poliriniaa. Laskea lampaita. Polirrinian kukkula on ontto kuin reikäjuusto. Se paljastaa tutkijoille hiljaisesti salaisuuksiaan. Kukkulan juurella on kylä ja kylässä nykyisiä asukkaita, entisten jälkeläisiä. Täällä liikkuvuus on ollut vähäistä, suvut pysyvät paikoillaan satoja ja tuhansia vuosia. Mihin sitä kylästään muuttaisi. Kylässä on venetsialaisen ajan jäänteinä sekä sukuja että rakennuksia, holvikaaria ja muinaisen akveduktin loppupää. Ylös asti vesi ei noussut eikä kalliokukkulalla asuta ilman vettä. Muinoin, vielä äsken, ennen vesijohtojen aikaa, kerättiin Kreetalla kaikki katoille ja pihoille satava vesi talteen ja johdettiin se maanalaisiin säiliöihin, sternoihin, joista saatiin käyttövesi sekä eläimille että ihmisille. Sternoja on kukkulalla.

Kreetan Maku-kuva Poliriniasta Kreetalta

Sipulit kukkivat

Kukkulalle on hyvä tulla auringonlaskun aikaan. Sitä voi ihailla tuulensuojassa olevassa tavernassa, joka on auki vain kesäisin. – Voi, me olemme ensimmäistä päivää auki, sanoo Vasso. Uunissa on vihannespataa turlu turlu, siinä on perunaa, munakoisoa, keltaista ja punaista paprikaa, okraa ja kesäkurpitsaa, juustoraastetta päällä. Sen me otimme, ja palasen fetaa , jonka päälle Vasso ripotteli vuorenkyljestä riivittyä oreganoa. –Ei me tuoretta oreganoa laiteta, vaikka sitä tuossa kasvaakin, ei se ole hyvää. Ei ei! Oregano kerätään heinä-elokuulla, silloin se on hyvästi kukkinut ja kuivanut paikoilleen. Ei siitä lehtiä oteta, tietenkään, ei niissä ole aromia. Aromi on kukissa, niissä kuivaneissa. Niistä saa hyvää tuoksuvaa oreganoa, sellaista minä käytän.. Vasso lorauttaa vielä omien oliivipuiden öljyä fetan päälle ja nostaa sen meille pöytään. Me iskemme haarukkamme ruokaan ja keskitymme nauttimiseen vaikka puuskainen rajuilma heiluttaa tavernan aurinkokatoksen liepeitä ja heittää kaislakaton läpi vettä päällemme. Vasson mies Jannis kerää sanomalehtensä ja siirtyy sisälle. Hän palaa, kun olemme viimeisellä leivänpalasilla siivonneet lautaset kiiltäviksi. Oli nälkä. –Tämä sade ei tee hyvää, hän huokaa. Miten niin sade ei tee hyvää kun maa huutaa vettä, kun sen huudon kuulee kumisevana kaikuna? –Tulee tuholaisia, monenmoisia ötököitä, zizania, oliivit kärsivät ja viini erityisesti.

Kreetan Maku-kuva Poliriniasta

Turlú turlú on päivän ruoka

Mäkeä nousee tavernan suojiin pari märkää ranskalaista, jotka alkavat lukea ruokalistaa. Vasso ehättää paikalle ja punaisin poskin pyytää kääntämään: kertoisitko nyt heillekin, ettei tuo ruokalista vielä pidä paikkaansa… ei tänään ole kuin kolmea ruokaa, huomenna sitten jo enemmän ja ylihuomenna saa varmaan jo kaikkea…. ranskalaiset myöntyvät ja kysyvät mitä me söimme. Turlu, turlu,se oli hyvää, todella hyvää, kannattaa ottaa, kaikki paikallisista aineksista. Tuota mäkeä ei tukkuauto nousisi… Ranskalaiset hymyilevät, sulkevat ruokalistan ja rentoutuvat ymmärtäessään pointin. Vielä vaivaan isäntää. –Tuossa ylempänä on 99 Pyhän Isän kirkko. En ole tuollaista ennen tavannut, keitä nuo pyhät isät olivat? -Minä luulen, että he olivat pyhimyksiä, joiden sanotaan tulleen Kreetalle Johannes Erakon kanssa. Sinähän tiedät, että hän perusti Guverneton luostarin….? –Silloin 900-luvulla? Vai oliko se vasta 1300-luvulla? –Niin, ja niitä paikkoja on kaikkiaan neljä tällä saarella, Kolimbarin Marathokefalan kirkko ja Selinon Azojirosin kirkko kuuluvat samaan sarjaan. Siellä Azojirosissa on se kuulu nymfien lähde, jossa ne vieläkin iltaisin puhuvat, tai houkuttavat ohikulkijoita puhumaan. Ja jos niin erehtyy tekemään, ne varastavat ihmisen äänen… ….Olen ymmälläni, Jannis on saanut minut mietteliääksi. Vai veisivät ääneni? No, ei minulla kuitenkaan ole äänioikeutta näissäkään edessä olevissa vaaleissa.

Kokkino Horion lasipaja

1-1-IMG_7284

Siellä se oli vanhalla paikallaan tien risteyksessä. Kunhan ensin löysi tiensä Kokkino Horioon.  Opastukset tien varsilla olivat olemattomia. Alue on täynnä uuden uutukaisia ulkomaalaisille myytyjä villoja, niin ettei entistä näkyvyyttä yli kylän kattojen enää ole.

Lasipajasta löytyi Andreas Tzombanakis, joka on aina tehnyt käsillään sitä mitä on tykännyt, ollut utelias ja kokeillut ja katsonut mihin ideat vievät.  Perhe oli kotoisin täältä, mutta muutti Ateenaan pojan ollessa 12-vuotias. –Menin varhain metallimiehen ja sepän oppiin, kävin iltaisin ammattikoulua ja kun valmistuin 17-vuotiaana, aloin tehdä hommia itsenäisesti. Valmistin metallista koriste-ja käyttöesineitä, mm. valaisimia.  Kun sitten Ateenaan alkoi tulvia väkeä yhtä enemmän ja kaupunki tuli ahtaaksi ja rumaksi, muutin takaisin tänne kotikylään. Täällä minulla oli tilaa kokeiluihini ja saatoin pistää alulle kaikenlaista mukavaa.  Kun tein valaisimia, tarvittiin niihin tietenkin lampunvarjostimia. Päätin hankkia ensimmäisen lasinsulatusuunin, rakensin sen itse, opettelin kaiken tarvittavan, ja aloin harjoitella. Tuli siitä jotain. Materiaalina käytin kierrätyslasia, sitä kun kukaan ei ottanut talteen. Pyysin naapureita ja asiakkaita ja tuttavia auttamaan  ja samalla tavalla saan raaka-aineen tänäänkin. Sitten opettelin käyttämään metallioksideja värien aikaansaamiseksi ja nyt ollaan tässä.  Viimeisimpänä olen opetellut sulasta lasimassasta tekemään suuria levyjä. Niistä tas voi koota monenlaista.  Kuten suuria komeita valaisimia, joita olin jo nähnyt Vamosissa Liakotossa, jossa myös kahvilan pöydät ovat paksua värikästä lasimassaa.

–          Kun sitten kokeilin kaikenlaista, tuli mieleeni myös tehdä vihreä katto.  Kun tämän verstaan tieltä kaivettiin maata pois, siirsin sen syrjään ja lopulta peitin sillä katon. Sehän kukki ja kasvatti paksun heinikon.  Sen alla on talvella monta astetta lämpimämpää kuin muissa tiloissa ja kesällä se viilentää hyvin. Sitten kokeilin myös rakentaa seiniä savesta ja oljista. Niitä on tuolla ravintolamme puolella. Tosin se ei tänä vuonna ole auki, ei ole kävijöitä niin paljon että se kannattaisi. Olen tässä siirtämässä tätä elämäntyötäni pojalleni.

1-1-IMG_7276

Kandanosin metusalemit

Kreetan Maku-kuva Länsi-Kreetan Kandanosista

Kreetan ikivanhoissa oliivilehdoissa on tunnelmaa

Kandanosin kylä läntisellä Kreetalla tunnetaan siitä, että kylää ei pitäisi olla olemassa, mikäli saksalaisten aikeet toisen maailmansodan aikana olisivat käyneet toteen. Kylän aukiollla on rinnakkain laattoja, joissa saksalaiset kehuvat hävittäneensä tämän kylän olemattomiin ´niin ettei sitä koskaan jälleenrakenneta´ ja vieressä toiset, joissa kerrotaan: ´Ystävä vierailija. Viereiset taulut ovat miehittäjän asettamia. Ne ilmentävät sitä natsien raivoa ja maniaa, jota he tunsivat Kandanosin vastarintaa kohtaan. He nimittävät meitä murhaajiksi. Emme yhdy tähän väitteeseeen. Kysymme, ovatko murhaajia ne, jotka puolustavat kotiaan, kunniaansa ja isänmaataan miehittäjiä vastaan haluten elää rauhassa ja pitää isänmaansa vapaana. Vai ovatko murhaajia ne, jotka valloittaessaan rikkoivat rauhan, polttivat kylät ja teloittivat kylmästi.´

Kyläaukiolla istuu pappoja kahviloissa, koulun pihalla soi kello, autoja tulee ja menee. Kylä jatkaa elämäänsä, se on taas suuri ja jälleenrakennettu. Laattojen lukeminen hiljentää ja me jatkamme matkaamme kohden Temeniaa. Tie kiemurtelee oliivitarhoissa nousten hitaasti ylemmäs. Vanhoja oliivipuita on molemmin puolin. Kevät jo pitkällä, villit hedelmäpuut ovat nyt kukassa ja niiden valkoiset terälehdet täplittävät tien.

Anisarakin kylässä on viitta ´Ancient Olive Tree´ ja tie kapenee ohueksi. Muutaman sadan metrin päässä on uusi kyltti, siitä jatkamme jalan. Kapean tien yli on pingoitettu mustia verkkoja ottamaan talteen korkeista puista putoavat oliivimarjat. Me kuljemme alta. Linnunlaulu täyttää avaruuden.

clip_image002

Pingotetut verkot koppaavat syliinsä metusalemin pudottamat marjat

Ikivanha jättiläinen seisoo tutulla paikallaan oliiviverkkojen keskellä, kuin vanha rouva mustassa laahushameessaan! Karitsat huomaavat saapumisemme ja määkivät meitä kohden. Vanharouva kallistaa korvaansa ja tipauttaa samalla pari oliivia niskaani. Hyvinpä tähtäsi, kauluksesta sisään molemmat!

Suuri taulu kertoo oliivipuun olleen kesytetty jo 9000 vuotta sitten, mutta tämä puu ei ole niin vanha, tällä on ikää 3000 vuotta! Sekin on varovainen arvio. Tämän metusalemin kerrotaan joskus olleen nk. dekaokhtáauri, kahdeksantoistainen. Se viittaa siihen, että puusta on saatu ennen vanhaan, ennen kuin kiloista mitään tiedettiin, ainakin 18 mistataa öljyä, joka metrijärjestelmän mukaan on noin 220 kiloa! Nykyisin puu tuottaa noin 100 kiloa, mikä sekin on kymmenkertainen keskituotokseen nähden.

Tällaisessa tarhassa on hyvä olla

Tämä jättiläinen ei ole yksin, sen ympärillä on muita vanhuksia suuri joukko, koko rinne on puuvanhuksia pullollaan. Jotkut ovat kiepauttaneet runkonsa pullonkorkiksi, toissa on suuria pahkoja, toisissa suuria lommoja ja aukkoja ja reikiä, mutta yhtäkaikki kaikki ovat hyvissä voimissa, kurottavat kohden valoa, hoivaavat lintujen perheitä, antavat suojaa puutarhoille, pitävät yllä runsasta mikro-organismien kosmosta, pysäyttävät eroosion ja valtavilla juurillaan keräävät vuorilta valuvat vedet. Juurien korsetti pitää rinteen muodot kohdallaan, juuri niinkuin Oliivi-kirjan kirjoittaja Maarit Cederberg sanoisi.

clip_image006

Pieni Pyhän Yrjön kappeli löytyy metusalemin takaa

Pidemmällä polun päässä muutaman sypressin alla on Pyhän Yrjön, Ajios Jorgos, pikkuruinen yksityinen kappeli, jokunen hyvin hoidettu perhehauta sen takana. Tuohus pyhimyksen kuvan eteen, Pyhä Yrjö kun täällä suojelee tiellä liikkujia ja meillä on vielä matkaa edessä. Tuohus on edullinen liikennevakuutus.

clip_image008

Me jatkamme matkaamme harjanteen yli Temeniaan. Siellä on kummipuita, joita menemme katsomaan.

Viimeisimmät artikkelit
Vietä päivä Vamosissa
Vietä päivä Vamosissa
Terra Creta
Terra Creta
elokuu 23, 2017, 8:33 pm
Verrattain selkeää
Verrattain selkeää
25°C
Tuntuma: 25°C
Ilmanpaine: 1010 mb
Kosteus: 69%
Tuuli: 4 m/s I
Puuskissa: 4 m/s
Aurinko nousee: 6:49 am
Aurinko laskee: 8:03 pm
Ennuste elokuu 24, 2017
Päivällä
Selkeää
Selkeää
29°C
Tuuli: 4 m/s PPL
Puuskissa: 6 m/s
Ennuste elokuu 25, 2017
Päivällä
Verrattain selkeää
Verrattain selkeää
29°C
Tuuli: 5 m/s P
Puuskissa: 6 m/s